Kaupunkisuunnittelusta värikkäästi ja kärkevästi
Jos kehottaisin lukemaan Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston historiikin, asiasta tuskin innostuisi kuin joku kunnanvaltuutettu tai arkkitehti. Mutta Pertti Mustosen teos Kaupungin sielua etsimässä on kaikkea muuta kuin kuivuuttaan rutiseva kooste asiakirjoista, se on värikäs yli 500-sivuinen kuvaus siitä mitä Helsingin kaupunkisuunnittelussa on tapahtunut kautta aikojen tähän päivään. Kirja on avoimesti subjektiivinen ja sellaisena hauskaa luettavaa. Sen lisäksi, että Mustonen antaa ymmärrettävällä kielellä paljon tietoa, hän tarjoaa runsaan ja maalailevan adjektiivien sanaston, paikoin härnääviä omia mielipiteitään, joskus jopa ylilyönnein, mutta myös puheenvuoron usein nimettömiksi jääneille kaupunkisuunnittelijoille. Mustosen kirja on suorastaan vauhdikasta ja mukaansa tempaavaa.
Pertti Mustonen on itse paljasjalkainen stadilainen, hän toimi pitkään Helsingin kaupungin viestintäpäällikkönä ja on kirjoittanut kaupungista useita kirjoja slangista ravintolaelämään. Mustosen journalisti-tausta näkyy tekstissä: hän tietää, miten suomennetaan yhdyskuntasuunnittelun rutisevaa virastokieltä ja miten lukijaa koukutetaan. Myös kirjan kuva-aineisto on herkullinen ja taitto korkeatasoinen.
Aarne Ervi aloitti KSV:n johtajana
Kaupunkisuunnitteluvirasto perustettiin vasta 1964, ja samana vuonna syntyi myös kaupunkisuunnittelulautakunta. Sitä ennen oli asemakaava- ja liikennesuunnittelijoita. Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti oli Bertel Jung, joka oli ollut mukana Eliel Saarisen metropolivisioissa ja Haaga-Munkkiniemi suunnitelmissa.
KSV:n ensimmäinen virastopäällikkö oli Aarne Ervi, Töölön kirjaston, Porthanian ja Perhon, mutta ennen kaikkea Tapiolan puutarhakaupungin ja sen keskustornin suunnittelija.
Helsingin alue kasvoi kahdeksankertaiseksi suuressa kuntaliitoksessa 1946. Helsingin maalaiskunnasta kaupunkiin yhdistettiin mm. Konala, Pakila, Tuomarinkylä, Suutarila, Malmi, Tapanila, Puistola, Viikki, Mellunkylä, Herttoniemi ja Laajasalo, lisäksi vielä Haagan kauppala ja Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kunnat. Liitosalueiden kaavoitus synnytti tarpeen lisätä henkilökuntaa. Ensimmäinen yleiskaava saatiin vasta 1960 silloisen asemakaavaosaston aherruksen tuloksena. 1966 Vuosaari loikkasi vapaaehtoisesti Vantaalta Helsinkiin ja nyttemmin myös osa Sipoosta laajentaa Helsingin rakennusmaita.
60-luvun kasvuhurmaa
Alvar Aallon keskustasuunnitelma hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa 1966. Sitä ei koskaan toteutettu kuten ei aikaisempiakaan suunnitelmia, mutta se laukaisi uudessa virastossa intensiivisen suunnittelun ajanjakson. Helsingin väkiluku kasvoi vuoteen 1969 asti, jolloin se oli vähän yli puoli miljoonaa.
Kantakaupunki oli muuttumassa työpaikkavaltaiseksi ja asukkaat pakenivat uusiin lähiöihin ja naapurikuntiin. Liikenne kasvoi 60-luvulla, jolloin auton hankkiminen vapautui säännöstelystä. Ajan kehitysoptimismin nimissä keskustaan ideoitiin Vapaudenkatua ja ties mitä moottoriteiden verkostoa. Konsulttiapua haettiin Yhdysvalloista, jossa liikenne on yksityisautoiluvaltaista, mutta onneksi Helsingissä tajuttiin jo tässä vaiheessa, että joukkoliikenteen kehittäminen on avainasemassa kaupungin liikennesuunnittelussa.
60-luvun virheitä olivat epärealistiset väestöennusteet, yksityisautoilun ylikorostus ja ylimielinen suhtautuminen jugendiin ja uusrenessanssin rakennuskantaan, vanhaa korvattiin surutta uuden viihtyvyyteen, tarkoituksenmukaisuuteen ja uudenaikaisuuteen vilpittömästi uskoen.
Olen usein miettinyt, miksi Suomessa on niin yksimielisesti pidetty 30-luvulta alkaen uutta, puhdasta ja valkoista jonkinlaisena hyvinvoinnin mittarina vastakohtana vanhalle ja rapistuneelle, joka oli köyhyyden ja välinpitämättömyyden symboli. Tämä asennemaailma on johtanut historiallisten kerrosten kaventumiseen koko maan taajamissa. Onneksi ei kuitenkaan lopulta Helsingissä, jossa on edelleen jonkin verran uusrenessanssia, selkeät, eheät jugend-kaupunginosat, ja tämän jälkeen suhteellisen yhtenäiset, melko tarkkaan vuosikymmenittäin ajan kulloisiakin rakennustaiteen ihanteita edustavat kaupunginosat. Uudempia ovat Pikku Huopalahti, Arabian kaupunginosa, Ruoholahti, Viikki ja Vuosaari, jotka ainakin itse näytän, jos ulkomailta tulee arkkitehtivieraita.
Merelliset uudet kaupunginosat
80-luvulla silloinen apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja kertoi uskomattomista suunnitelmista tehdä Vuosaareen 40 000 asukkaan kaupunginosa, joka siellä nyt on. Sataman siirtyminen keskustasta Vuosaareen on mahdollistanut uusien merenrantakaupunginosien rakentamisen: Jätkäsaaren, Kalasataman ja Kruunuvuoren. Keski-Pasilaan rakennetaan tiiviisti toimistotorneja ja asumista.
Vain Töölönlahden suunnittelu takkuaa edelleen kuten sitä ennen sata vuotta. Musiikkitalo päättää Mannerheimintien puoleisen rakentamisen, Kiasman edestä alkaa Finlandia-puisto joka jatkuu Keskuspuistoon, josta saamme kiittää Bertel Jungia, mutta edelleenkään kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu radanpuoleisessa osassa Töölönlahtea.
Aina kun haaveillaan kulttuurirakennuksista, niitä ehdotetaan Töölönlahdelle. Jos esillä olleet Aalto-yliopisto, Guggenheimin taidemuseo, taideyliopisto ja keskustakirjasto ahdettaisiin alueelle, sinne tuskin mahtuisi enää mitään muuta, mutta UPM:n ja Alma-median pääkonttorit radan varteen ovat jo pitkälle suunniteltuja. Keskustakirjasto näyttää jäävän taas jalkoihin, vaikka sen tarpeellisuus on moneen kertaan myönnetty – tai sitten se tai jokin muista kulttuurirakennuksista pakotetaan Postitaloon. ”Yleensä käy niin, että rakennus suunnitellaan ja se rakennetaan, kun taas kaupunki suunnitellaan, mutta sitä ei rakenneta,” vitsailee Mustonen käsitellessään Saarisen ja Jungin visioita.
Kuntien kilpavarustelu
Mustosen kirjassa vinoillaan Espoolle, Vantaata ymmärretään paljon paremmin, mutta tulevaisuudesta ei tule Mustosen mukaan mitään, elleivät pääkaupunkiseudun kunnat tee yhteistyötä. Länsimetron viivyttäminen oli kieltämättä Espoon möhläyksiä, mutta nyt sekin on korjaantumassa. ”Sairas kilpailu ja pelko tuhosivat Helsingin seudun yhdyskuntarakennetta”, arvioi Mustonen 60- ja 70 –lukuja. Hän puhuu myös Helsingin seudun kilpavarustelusta ja kunnallispoliittisesta mellakoinnista. Hän puhuu seudun lähiöiden sirottelusta naapurikunnissa epäonnistumisena, jota korjataan sata vuotta.
Mustosen kirjassa siteerataan paljon haastateltavia ja esitetään henkilökohtaisia luonnehdintoja virkamiehistä. Aarne Ervistä sanotaan, että hän oli virastoaikoinaan jo vanha ja väsynyt oltuaan sitä ennen hurmaavan säkenöivä ja kantaaottava. Aallosta taas väitetään, ettei hänen keskustasuunnitelmassaan ollut yhtään omaa ideaa ja ettei Aalto muka osannut kaavoitusta. Kaavoitus on pitkä prosessi ja ammattitaidottomuutta osoittaisi ennemminkin, ellei entisiä visioita otettaisi huomioon.
Lars Hedmania kuvataan useassa yhteydessä pitkäksi mieheksi, Raimo Ilaskivi ja Matti Väisänen tekivät seudullista selvitystyötä ”apinanraivolla” ja Paavo Perkkiö oli ”harmaa ja vähän nukkavieru” maailmanmies Mustosen retoriikassa. Pekka Korpisen annetaan puhua läpiä päähänsä: yksi hänen väitteensä on, etteivät suomalaiset arkkitehdit muka osaa suunnitella urbaania kaupunkia. Maija Anttila taas ennustaa taatusti väärin ennakoidessaan, että Suomeen tulee wow-arkkitehtuuria: miksi tulisi kun hurmos on jo muualla ohitse? Nykyinen apulaiskaupunginjohtaja Hannu Penttilä, joka on sentään yhdyskuntasuunnittelun koulutuksen saanut asiantuntijavirkamies, ohitetaan kirjassa kokonaan. Mustosen kertomuksen kaupunkisuunnittelun sankareita ovat Mikael Sundman, Pekka Pakkala, Tuomas Rajajärvi ja Anja Toppinen. Konnia vältetään nimeämästä, mutta ehkä Espoo saa eniten moitteita, jonkin verran toimittajatkin.
Jäin pohdiskelemaan haastattelumetodia ja runsaita sitaatteja. Oman kokemukseni mukaan ihmiset muistavat pääsääntöisesti väärin ja omaksi edukseen asioita, mutta uskon, että kokeneena journalistina Mustonen on tarkistanut sanotun faktataustan.
Helsinki ansaitsee rakkaudentunnustuksensa, ja yhtenäiset, huolella suunnitellut uudet kaupunginosat ovat kunniaksi KSV:lle. Myös tietoinen segregaation estäminen, vuokra- ja omistusasumisen sekoittaminen ovat maailmanlaajuisestikin katsoen olleet onnistuneita. Kiitosta ansaitsee myös se, ettei Helsingissä ole annettu rantoja toimistoille vaan asumiselle ja kaupunkilaisten virkistäytymisalueiksi.
Pertti Mustonen: Kaupungin sielua etsimässä. Kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan. Ulkoasu ja taitto Marjut Heikkinen. Kuvatoimittaja Veikko Kallio. Kustantaja Helsingin KSV. 527 sivua.
