torstai 10. helmikuuta 2011

”Nykyinen hinta-laatupisteytys ei mittaa suunnittelun laatua”

Espoossa järjestetään paljon arkkitehtuurikilpailuja

Lokakuun 13. päivänä 2010 Säätytalolle on kokoontunut joukko arkkitehtejä, muotoilijoita, toimittajia sekä opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehiä ja tietenkin kulttuuriministeri Stefan Wallin. Jaetaan rakennustaiteen ja muotoilun valtionpalkintoja. Palkittu arkkitehti Lars Hagman (s. 1946) pudottaa kiitospuheessaan uutispommin: Hagman ehdottaa, että kunnissa luovuttaisiin pitkään voimassa olleesta käytännöstä, hinta-laatukilpailutuksesta, jolla on valittu arkkitehdit julkisten rakennusten suunnitteluun. Hänen mielestään käytäntö johtaa harhaan, eikä todellisuudessa mittaa laatua.


Oho, ehdotus on radikaali, mutta perustelut ovat painavia. Paikalla olevat uutistoimittajat eivät tunnu tajuavan, mistä hän puhuu, miten suurta muutosta hän ehdottaa ja millaista kritiikkiä hän esittää vallitsevasta käytännöstä. Hagman vetoaa kiitospuheessaan valtioneuvoston vuonna 1998 hyväksymään arkkitehtuuripoliittiseen ohjelmaan. Ministeri nyökyttelee päätään, ja jos ei ole lukenut ohjelmaa, ottaa sen varmasti käteensä tiedotustilaisuuden jälkeen.

Kilpailu valtionavun edellytykseksi


Lars Hagman on Espoon kaupunginarkkitehti. Hän on juuri saanut valtionpalkinnon, koska on ”pitkällä virkamiesurallaan luonut poikkeuksellisen hyvät edellytykset korkeatasoiselle suomalaiselle arkkitehtuurille…”, sanotaan palkintoperusteluissa.  Ja nyt Hagman kyseenalaistaa kunnissa vakiintuneen käytännön suunnittelijavalinnoissa ja ehdottaa siitä luopumista. Tilalle hän tarjoaa arkkitehtuurikilpailuja ja ehdottaa jopa, että vain sellaiset kuntien rakennushankkeet, joista on järjestetty yleinen arkkitehtuurikilpailu, saisivat valtion apua.
- Rakennuttajat ovat vältelleet arkkitehtuurikilpailujen järjestämistä. On turvauduttu tarjouskilpailuihin, joissa on muka laatukriteerit, suomii Hagman.


Yleisesti käytössä oleva ns. hinta-laatupisteytys ei Hagmanin mukaan kuitenkaan mittaa laatua. Siinä arkkitehdeiltä pyydetään hintatarjous esimerkiksi koulun suunnittelusta. Tarjoajat taas valitaan vaihtelevin perustein, esimerkiksi suunnittelukokemuksen perusteella, mikä käytännössä johtaa kokeneempien toimistojen suosimiseen. Jos on tehnyt paljon kouluja, pääsee pisteytyslistalle. Tällaisessa käytännössä ratkaisevia ovat määrälliset tekijät kuten toimistojen aikaisemmat työt, eikä suunnitelman arkkitehtoninen laatu, koska mitään suunnitelmaa tarjouskilpailun kohteesta ei ole olemassa.


Arkkitehtuurikilpailussa taas verrattaviksi asetetaan erilaiset ideat julkisesta rakennuksesta, esimerkiksi koulusta ja nämä ideat perustuvat myös tulevan rakennuksen paikan ja ympäristön tutkimiseen. Kilpailuja onkin joskus kutsuttu arkkitehtuurin tuotekehittelyksi, koska kymmenet arkkitehtityöryhmät ovat tutkineet ehdotustaan varten kohteen toiminnan, ympäristön ja muut edellytykset, ja jo ehdotusten kokonaisuus hahmottaa tilanteen aivan uudestaan.


Kilpailu johtaa kustannussäästöihin


Ehdotuksista voidaan tehdä kustannuslaskentaa kilpailun aikana virkamiestyönä  tai ostopalveluna, ja nämä laskelmat luovutetaan kilpailujuryn käyttöön. Tällöin saadaan todellinen käsitys siitä, mitkä hankkeet olisivat edullisimpia. Kun hinta-laatupisteytyksessä on ensiksi hinta, niin arkkitehtuurikilpailussa toimitaan päinvastoin.
Espoossa on tehty niin, että kilpailun toiminnallisesti ja kaupunkikuvallisesti parhaat kymmenkunta ehdotusta viedään puolueettomaan ja ammattilaisten tekemään kustannuslaskentaan, ja tulokset annetaan kilpailun juryn käyttöön. 

Hagman väittää, että tällainen arkkitehtuurikilpailun perusteella tapahtuva suunnittelijavalinta johtaa kokonaiskustannuksissa jopa säästöihin. Esimerkiksi juuri valmistuneen Kirkkojärven koulun yleisen arkkitehtuurikilpailun kustannusvertailussa halvimman ja kalleimman ehdotuksen hintaero oli pieni, vain n. 7 prosenttia. Kilpailu taas maksoi rakennuskustannuksista alle prosentin, joten ”voidaan todeta yleisen arkkitehtuurikilpailun maksavan jopa itse itsensä”, painottaa Hagman. Yli 15 miljoonan euron hankkeissa kilpailukulut olivat n. 0.7 prosentin luokkaa, pienemmissä hiukan yli prosentin luokkaa.

-   Puhun kuntasektorista, koska tunnen sen parhaiten, mutta toki ajatus pätee myös muualle, esimerkiksi kauppaan.


Hetken muistelemme nostalgisesti aikaa jolloin kaupan keskusliikkeet käyttivät huippuarkkitehtejä liikerakennustensa suunnitteluun, SOK Erkki Huttusta ja OTK Väinö Vähäkalliota. Tuolloin kuten nytkin kauppa määrittelee pitkälti taajamien keskusten ulkonäköä. Mikä estäisi käyttämästä huippuarkkitehtejä ja arkkitehtuurikilpailuja kauppojen suunnittelussa nytkin?
-  Kyllä me olemme yrittäneet Suomen Arkkitehtiliitosta olla yhteydessä sinnekin puolelle, mutta siellä sanelevat ”developerit” joilla ei ole mitään tietoa arkkitehtuurista ja sen mahdollisuuksista.


Epäoikeudenmukainen pisteytys


Hagman kertoo olleensa itse mukana kehittelemässä laatupisteytysjärjestelmiä vuosikausia ja juuri tämän kokemuksen perusteella todenneensa, ettei systeemi toimi. 

- Miten voidaan pisteyttää suunnitelmia, joita ei ole olemassakaan, pistää paremmuusjärjestykseen arkkitehtejä, jotka eivät ole tehneet viivan vetoakaan paikalle?

Yleistä kilpailua suppeampien kutsukilpailujenkin valintojen kohdalla on samaa epäoikeudenmukaisuuden ongelmaa, ja siksi Hagman onkin yleisten kilpailujen kannalla, niihin saavat kaikki osallistua ilman rajoituksia ja voittaja voi olla suuri yllätys.

Kutsukilpailuissa tahtoo olla sama ongelma kuin hinta-laatupisteytyksissä: uudet toimistot ja arkkitehdit eivät saa mahdollisuuksia vaan työt jakaantuvat vakiintuneille toimistoille. 

Hän kertoo, kuinka Mårtensbron koulun ja päiväkodin kutsukilpailuun päätettiin valita kahdeksan kutsutta toimiston joukkoon arvalla kaksi osallistujaa, joista toinen, Playa Arkkitehdit, sitten voittikin kilpailun.

Paikkansapitämättömiä myyttejä


Hagmanin ajatusmallia on pitkälti viime vuosina noudatettu suunnittelijavalinnoissa Espoossa. Koulut, päiväkodit, uimahalli, sairaala – suunnittelijat on valittu kilpailujen perusteella, voittaneet ehdotukset ovat saaneet paljon julkisuutta ja uusia nuoria arkkitehtejä on tullut mukaan kilpailuvoittojen perusteella.  Ja nyt Hagman ehdottaa, että muissakin kunnissa alettaisiin järjestää lisää arkkitehtuurikilpailuja, 90-luvun laman jälkeen kilpailutoiminta on ollut melko tyrehtynyttä. Miksi niitä sitten vastustetaa

- On myyttejä, jotka eivät pidä paikkaansa. Esimerkiksi, että kilpailut tuottavat kalliimpia hankkeita, että kilpailut maksavat ja vievät liikaa aikaa. Nämä myytit olemme voineet osoittaa Espoossa vääriksi.

Kauklahden asuntomessualueen Kylätalo Palttinan yleinen arkkitehtuurikilpailu toteutettiin melko nopealla aikataululla, sen voitti Mikael Gylling, joka oli vielä arkkitehtiylioppilas kilpailun aikana.  
Toteuttamatta on vielä Puolarmetsään tuleva sairaala ja seniorikeskus, josta järjestettiin 2008 kaksivaiheinen kansainvälinen kilpailu. Sen voittivat arkkitehdit  K2S, Kimmo Lintula, Niko Sirola ja Mikko Summanen. Voittaneessa ehdotuksessa on pyritty välttämään sairaaloille tyypillisiä pitkiä käytäviä, sen muoto on orgaaninen kukkamainen, kilpailuehdotuksen nimikin on Orkidea.

Joudun perhesyistä vierailemaan paljon Puolarmetsän sairaalassa syksyn aikana ja toivon ankeutta ja ahtautta katsoessani sydämestäni, että kilpailuehdotus uudesta sairaalasta toteutettaisiin. Sitä paitsi se toisi jotain uutta sairaalarakennusten maailmaan.


Tuotekehittelyä ja uusia kykyjä


Suomalaisen rakennustaiteen historiassa yleisillä arkkitehtuurikilpailuilla on itse asiassa merkittävä osuus alkaen Suomen Pankin rakennuksesta. Eliel Saarinen, Alvar Aalto ja Reima Pietilä ovat lyöneet itsensä lävitse nuorina arkkitehteinä juuri kilpailuvoittojen avulla. Pietilöillä ei olisi ollut kovin monta työtä ilman kilpailuja. 
Toisaalta kilpailuilla on ollut vuosikymmenten saatossa merkittävä vaikutus rakennustaiteen uudistumiseen ja kehittämiseen, myös ehdotuksilla joita ei ole toteutettu. Itselläni tulee mieleen esimerkiksi Ragnar ja Martta Ypyän Viipurin konserttitalosuunnitelma, jota ei koskaan toteutettu, mutta joka vaikutti myöhempiin, esimerkiksi Turun konserttitaloon. Tämä oli ensimmäinen varsinainen konserttitalo Suomessa, se valmistui Turkuun 1952 Risto-Veikko Luukkosen ja Ahti Korhosen piirustusten mukaan.
Espoon virastotalo puretaan – turhaan?


Tapaamme Hagmanin kanssa marraskuussa Espoon keskuksen ankean puoleisessa virastotalossa, jonka kansirakennelmasokkeloissa eksyn niin pahasti, että Hagman joutuu lopulta hakemaan minut jostakin työhuoneeseensa. Mitä Hagman tekisi Espoon virastokeskukselle? 

- Tästäkin oli ideakilpailu. Se oli kaupungintalon ja virastokortteleiden yleinen aatekilpailu. Siinä tuli hyviä ideoita. Juryssä dominoi meidän virkamiesjohdon ja poliitikkojen purkuvimma.  Esimerkiksi Reijo Jallinoja ei ehdotuksessaan olisi purkanut vanhaa kaupungintaloa, hän osoitti hienolla ja herkällä tavalla, miten tästä saataisiin elegantti ympäristö. 

- Mutta valtuusto on tehnyt purkupäätöksen, joten niin toimitaan. Olen aivan varma, että meidän ammattikunta olisi ratkaissut tämän ilman purkua. Heikot kohdat on kuorielementti, pesubetonielementti – mutta sehän on pelkkää pintaa, senhän voi vaihtaa. Purkupäätös on kuitenkin tehty, ei voi mitään.


Kilpailu käytiin 2000-luvun alussa ja jopa Museovirasto mietti jossain vaiheessa virastotalon suojelua esimerkkinä aikansa rakennusihanteista.


Hagman osallistuu itsekin kilpailuihin


Mutta miten Hagman on päätynyt ajatteluunsa? Mistä kaikki sitten sai alkunsa? 
Lars Hagman on opiskellut arkkitehdiksi Oulun yliopistossa, jossa hän 80-luvun puolivälissä teki myös väitöskirjan. 90-luvulla hän työskenteli Saksassa ja palasi Suomeen vuosikymmenen lopulla, Espoon kaupunginarkkitehdiksi 1998. 

-  Kun palasin kotimaahan, luin innoissani valtioneuvoston arkkitehtuuripoliittista ohjelmaa joka oli juuri hyväksytty. Siellä kuntia velvoitetaan panostamaan rakentamisessa laatuun, järjestämään arkkitehtuurikilpailuja ja kouluttamaan luottamusmiehiä ja virkamiehiä arkkitehtuurin tuntemuksessa. 

- Ajattelin, että tämä on tosi hienoa, mutta myöhemmin jouduin kyllä miettimään, onko ohjelmaa kukaan muu ottanut tosissaan. 

Arkkitehtuuripoliittinen ohjelma hyväksyttiin Suvi-Anne Siimeksen ollessa kulttuuriministerinä, ja on mahdollista, että se onkin hänen ministerikautensa merkittävin saavutus, muutenhan hänen aikansa meni kaikkeen muuhun kuin kulttuurin edistämiseen. 

Kuntien arkkitehtuuriohjelmat




Hagman ja minä emme ole ainoita, jotka ovat lukeneet arkkitehtuuripoliittisen ohjelman. Itse asiassa monissa kunnissa on innostuttu omien arkkitehtuuripoliittisten ohjelmien tekoon, esimerkiksi Oulussa, Jyväskylässä, Lahdessa, Lohjalla ja jopa Turussa, pienemmistä paikkakunnista Nurmijärvellä. Tällaisen ohjelman teko parhaimmillaan selkiinnyttää kuvaa olemassa olevasta rakennuskannasta ja sen säilyttämisestä sekä tulevaisuuden hankkeista ja laittaa kunnalliset päättäjät miettimään hetkeksi miten rakennettua ympäristöämme kehitetään, tekemään pelisäännöt osin villinä rehottavalle alueelle. 

Pääkaupunkiseudusta Espoo ja Vantaa järjestävät arkkitehtuurikilpailuja suhteellisesti enemmän kuin Helsinki, mutta tuuli saattaa olla Helsingissäkin kääntymässä, hyväksyihän se oman arkkitehtuuripoliittisen ohjelmansa viime kesäkuussa, tosin hyvin matalalla profiililla ja paljon lievemmin sanakääntein kuin valtioneuvosto.


On mahdollista, että poissaolo kotimaan kuvioista mahdollisti Hagmanille rakenteiden pohdinnan tuorein silmin. Hän puhuu Espoon hankkeista ja tiimityöskentelystä todella innoissaan ja saan sen vaikutelman, että Espoossa toimitaan hyvin motivoituneesti. Virkamieskollegoilleen Hagman ehdottaa, että nämä yrittäisivät pysyä myös itse mukana suunnittelutyössä ja kilpailutoiminnassa, jos ei kilpailijana niin juryn jäsenenä.


-  Olen itse ollut kilpailufriikki, saatan olla niitä harvoja virkamiehiä, jotka ovat tehneet niitä aika paljonkin. Jotta pysyy ajan hermolla pitää osallistua kilpailuihin, neuvoo Hagman, jolla itsellään on näyttäviä sijoituksia kilpailuissa.
  
Espoo esimerkkitoimija


Valtionpalkinnolla taas Hagmanin toiminta tunnustetaan uraauurtavaksi esimerkkitoiminnaksi, joka 
toivottavasti innostaa myös muualla. Kiitospuheensa valtionpalkinnosta Hagman päätti reippaasti näin:


-   Olen varma, että tämä huomionosoitus auttaa minua ja työtovereitani taistelussa arkkitehtuurin puolesta niitä kyynisiä, arveluttavan lähellä urakoitsijapiirejä toimivia päätöksentekijöitä, poliitikkoja ja johtavia virkamiehiä sekä yksityisten rakennuttajayritysten nokka miehiä vastaan, joilla tuskin on edes motiivia rakennustaiteen ymmärtämiseen. He ovat kehittämisen jarruna ja uhraavat julkisen rakentamisen rahat ”bulkkikaman” tuottajille.



Valtioneuvoston arkkitehtuuripoliittinen ohjelma
Espoon arkkitehtuurikilpailuja:
2009 Mårtensbro skola och daghem , toteutus 2011,
kutsukilpailun osuus kokonaiskustannuksista 0,75%
2008 Espoon sairaala ja seniorikeskus, toteutus 2015
kaksivaiheisen yleisen kilpailun osuus kokonaiskustanuksista 0,29%
2008 Saunalahden koulu, toteutus 2012
yleisen arkkitehtuurikilpailun osuus kokonaiskustannuksista 0,80 %
2003 Kylätalo Palttina, toteutus 2006
yleisen arkkitehtuurikilpailun osuus kokonaiskustannuksista 2,28 %

tiistai 1. helmikuuta 2011

Miten tässä näin kävi?

Huomoita muutoksista taiteen asemassa

”Taide on muotia muuallakin kuin Kari Waldenin näyttelyssä.”
”Kari Waldenin, Taideakatemian koulun toisen vuosikurssin oppilaan esikoisnäyttely Galleria Brondassa elokuussa 1985 oli tapaus.” ”Raha oli taas tullut taiteen luokse. Vanha liitto oli lämmitetty uudelleen.” ”Taiteen stadionilla on peli käynnissä. Maksaneita katsojia on mukavasti, kukahan voittaa.”



Näin kirjoitti taiteen ja rahan suhteista Helsingin Sanomien silloinen kulttuuritoimituksen päällikkö Heikki Hellman Taidehallin vuosijulkaisussa 1986. Taide tosiaan oli ”muotia”. Monet nousukkaat ja äkkirikkaat pitivät taidekokoelman hankkimista statussymbolina ja sijoituskohteena, ja vaikka rahat heiltä myöhemmin menivätkin, taide jäi monen elämään.


Vuonna 2011, siis 25 vuotta myöhemmin saman lehden kulttuuriosaston nykyinen päällikkö Saska Saarikoski kirjoittaa: ”Syvät rivit karsastavat ylipäänsä rahan tuhlaamista taiteeseen. Ylimpänä vihalistalla on nykykuvataide, jota kansa ei ole koskaan hyväksynyt.”


Taide-lehden lukijat tietävät, ettei Saska Saarikosken arvio ole tosiasia, vaan stereotypia, mielipide, jota vastaan voidaan esittää montakin faktaa, vaikkapa Arsien kävijätilastot ja esimerkiksi Suomen gallupin tutkimus, jonka mukaan taidenäyttelyissä on käynyt 27 prosenttia suomalaisista viimeisen vuoden aikana. Puutuin Saarikosken kolumniin toisaalla (US 10.3.2011).


Mutta mitä neljännesvuosisadassa on tapahtunut? Olisiko 25 vuotta sitten yksikään suuren lehden toimituspäällikkö kehdannut väittää, että taideviha on muka yleinen ongelma, ja näin osaltaan lietsoa taidevihaa?


Muutoksen huumaa


En palaa 80-lukuun nostalgisista syistä, vaan kontrastin vuoksi, ja siksi, että aivan irrationaalisista syistä postmodernismi on pitkästä aikaa pulpahtanut esiin. Toisaalta, emme elä tässä ja nyt, vaan tietoisuus kehityssuunnista ja historiasta, myös lähimenneisyydestä, auttaa ymmärtämään tätä päivää paremmin. Tuolloin elettiin tässä ja nyt, julistettiin, että suuret tarina ovat kuolleet. Jo seuraavalla vuosikymmenellä, 90-luvulla taas alettiin puhua tarinankerronnasta, sekä taiteessa että journalismissa. Tarinat eivät kuolleet, kuten ei kuollut maalaustaidekaan 90-luvulla, vaikka sitä silloinkin povattiin kuten niin monta kertaa aikaisemmin. Valokuva ei tappanut maalaustaidetta, elokuva ei tappanut valokuvaa, televisio ja video eivät tappaneet elokuvaa eikä tietokone mitään näistä, päinvastoin.


Kaivan kirjahyllystäni Taidehallin vuosijulkaisut 80-luvulta ja uppoudun niiden lukemiseen. Mikä innostus, mikä halu keskustella, mikä muutoksen, tärkeyden ja voiman tunne niistä huokuukaan! Elettiin vapautumisen aikoja, elettiin nousukautta, taiteilijoita kuunneltiin, kuvataidetta pidettiin merkityksellisenä, jopa edelläkävijänä kulttuurin kentässä.


Meneillään ollut paradigman muutos loi innostusta, jota voi ehkä verrata Suomen taiteen kultakauteen, jolloin kuvataide koettiin merkitykselliseksi.


Postmodernismin kausi määriteltiin ”jälkeen” ja ”vastaan” termeillä. ”Uusi aika on julistettu postmoderniksi vastakohtana menneelle modernille ajanjaksolle” (Kimmo Sarje, Taidehallin julkaisu Postmoderni 1984). ”Suomessa tällainen taiteellinen tehtävänasettelu merkitsisi paitsi antiikin aiheiden ja taidehistorian monien kerroksien uutta tulkintaa myös kalevalaisen perinteen uudelleenarviota”, jatkaa Sarje. ”… satiiri, elegia ja idylli ovat melko yleisiä esteettisiä asennoitumistapoja postmodernissa kuvataiteessa”. Altti Kuusamo rinnastaa manierismin ja postmodernismin: Ne ”ovat maailmankuvaa mullistaneen valtatyylin jälki-ilmiöitä.” ”Postmodernismi kokeilee rajojaan kitschin suuntaan…” ”Älyllinen etäännytys, tietoisuus historiasta, ironiset sivumerkitykset (konnotaatiot), vastakkaisten ilmaisullisten elementtien yhteen saattaminen, paradoksit ja tietoinen pyrkimys monimerkityksisyyteen yhdistävät postmoderneja manierismiin”, jatkaa Kuusamo. Samat modernismin hylkäävät muutokset olivat käynnissä musiikissa ja hieman myöhemmin myös arkkitehtuurissa.


Jälkikäteen katsottuna muutokset olivat ”vapauttavia”, ja järjestivät asioita aivan uudelleen. Jos perustuslailliset lukeneet Sarjetta ja Kuusamoa, he olisivat ehkä lisänneet postmodernismin historismin ja esimerkiksi Kalevalan uudelleen tulkinnan tavoiteohjelmaansa!


Jack Helen Brut, Homo S ja muut 


Performanssilla oli Suomessa suuri osuus muutoksessa. ”Kiinnostuin performancesta juuri rajojen takia. Uusi taide joko rikkoo ylittää tai synnyttää niitä. Vanha, vanhentunut taide noudattaa”, kirjoittaa Jukka-Pekka Hotinen Taidehallin Performance-julkaisussa 1985. Jack Helen Brutin monitaiteellisen ryhmän ja Homo S:n esitykset herättivät valtavaa kiinnostusta ja innostusta. Uranuurtajia oli ollut, 60-luvun happeningeistä 70-luvun Ö-ryhmään ja Record Singerseihin. Muutokset eivät synny tyhjästä.


John Cage vieraili Viitasaarella ja vaikutti sekä kuva- että säveltaiteilijoihin. Puhuttiin maa- ja ympäristötaiteesta ja esimerkiksi Helsingin Taiteilijaseuran Concrete-taidetapahtuma puhutti kansaa ja jätti jälkeensä muutaman pysyvän teoksen. Maalaus eli kukoistustaan ja nuorten, omanarvontuntoisten naismaalareiden joukko raivasi uuden naistaiteilijan kuvaa taiteen eturintamassa. Taide kansainvälistyi, alkoi elää reaaliajassa, ja edellisten vuosikymmenten kulttuurimatkailu lähinnä Ruotsiin laajeni rapakon taakse.


Uudet välineet tekivät tuloaan, Asko Mäkelä esitteli Vanhan galleriassa sekä videotaidetta, valokuvaa että installaatioita, joille J.O. Mallander ja Elonkorjaajat olivat raivanneet tilaa jo Halvat huvit –galleriassa 70-luvulla. Näyttelytkin alettiin yhä enemmän mieltää installaatioiksi. Museot ja galleriat kilpailivat myös ulkomaisen taiteen esittelyllä, tuontinäyttelyitä nähtiin enemmän kuin koskaan. Taidekritiikki eli myös kukoistustaan. Lehdissä pyrittiin ”kattavuuteen” eli arvioimaan kaikki mahdolliset näyttelyt ja oli jopa kilpailua, kuka ehtii arvostella ensiksi uuden näyttelyn. Tämä tilanne loppui siihen, että Uusi Suomi lakkasi ilmestymästä ja Hufvudstadsbladet jäi ainoaksi valtakunnalliseksi päivälehdeksi, joka julkaisi tauotta kuvataidekritiikkiä, toki Aamulehti, Turun Sanomat, Sosiaalidemokraatti ja Kansan Uutisetkin julkaisivat kritiikkiä, mutta jostain syystä Uuden Suomen menetys koettiin kuvataiteen kentässä suurena takaiskuna.


Jupit ostivat


”Juppien” – sen aikainen sana nousukasliikemiehistä – innostus ylsi laajemmallekin kuin Kari Waldeniin. Oli gallerianäyttelyitä jotka myytiin etukäteen loppuun. Jossain taideteosten hinnat nousivat epärealistisen korkealle ja taideteoksesta sijoituksena spekuloitiin, nämä eivät olleet pelkästään mukavia ilmiöitä.
Romahdus oli suuri 90-luvun alkupuolella. Taidekauppa pysähtyi hetkeksi, jotkut taiteilijat joutuivat laskemaan teosten hintoja, gallerioita lopetettiin (tosin uusiakin syntyi), museoiden resurssit ajettiin alas, näyttelyiden määrä väheni, lehtiä kuoli, median kokonaisuus muuttui, kuvataiteilijoiden koulutus ja sitä myöten määrä lisääntyi. Nousukausia on ollut 80-luvun huuman jälkeenkin, mutta vastaavaa asemaa kuvataide ei ole saanut sen jälkeen, siitäkin huolimatta, että Kiasma syntyi 90-luvulla ja myöhemmin Emma. Kuvataide on joutunut puolustusasemiin, toivottavasti väliaikaisesti.


Uuslibertalistisessa raakuuden maailmassa ja kvartaalitalouden lyhytnäköisessä voittojen tavoittelussa taide jää sivuosaan. Mutta kyse ei ole mistään kansan taidevihasta, vaan kapean yläluokan, valtaapitävien ja sitä myötäilevän median arvoasetelmista, tekisi mieli sanoa sivistymättömyydestä. Kuvataidekoulut täyttyvät, ihmiset käyvät näyttelyissä, jos saavat jostain tiedon, osallistuvat innolla esimerkiksi Ihmeen projekteihin jne. Suomessa tehdään tällä hetkellä todella mielenkiintoista ja upeaa taidetta, taiteen karavaani kulkee, vaikka rakkikoirat kuinka haukkuisivat. Painottaisin, että nykyisessä tilanteessa taiteilijat, kriitikot ja museoväki ovat samassa veneessä, jotain pitäisi tehdä, ja yhdessä eikä erikseen.


Miksi ja miten taiteilijat on pelattu käytännössä lähes kokonaan esimerkiksi Valtion taidemuseon toiminnasta ulos? Luen Valtion taidemuseon historiikkia ja siellä puhutaan toiminnasta ikään kuin sillä ei olisi mitään tekemistä taiteilijoiden kanssa. Miksi taiteilijat ovat jättäneet aktiivisen ja aloitteellisen vaikuttamisen taidekeskustelussa? Miksi esimerkiksi vaalirahasekoilujen taidekauppaosio jätettiin lähes kokonaan kommentoimatta, vaikka siinä olisi ollut mainio valistuksen mahdollisuus?


80-luku pohjusti satavuotista haavetta nykytaiteen museon perustamisesta, ja tässä taiteilijat olivat vuosikymmeniä hyvin aktiivisia, väittäisin, että jopa ratkaisevassa roolissa. Nykytaiteen museo saatiin 1991, mutta sen jälkeen taiteilijakunta on ollut melko passiivinen museon suhteen, herää vain henkilökysymysten äärelle ja odottaa kieli pitkällä, että joku kuraattori joskus keksii heidät. Taidemuseolaitoksen yhteydessä puhutaan nykyään enemmän kuraattoreista kuin taiteesta. Tulossa olisi vielä uusi taiteesta elävä ammattikunta managerit. Manageritoiminta tulee luultavasti koskemaan vain kapeaa, jo menestyksensä saavuttanutta taiteilijakuntaa, ellei sitten jokin taho, esimerkiksi taiteilijajärjestöt tai säätiöt palkkaa managereita auttamaan käytännön töissä esimerkiksi ensinäyttelyn järjestäjiä. Mutta pystyykö rutiköyhyydestä kärsivä kuvataide vielä elättämään yhden uuden ammattikunnan ja pystyykö managerijoukko toteuttamaan ”ansaintalogiikkansa” ja tuomaan lisärahoitusta taiteeseen?


Median muutos


Taiteilijat tekevät näyttelyitä, mutta valtaosa niistä ei saa mitään mainintaa edes tapahtumapalstoilla. Entä pohjustaako omituinen ja avoin kuvataidevihamielisyys esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa lopulta kuvataidetoimittajien ja –kriitikkojen irtisanomista, suurin osahan on jo ulkoistettu? Valtakunnassa on laskujeni mukaan enää n. kolme ja puoli kuukausipalkkaista kuvataidetoimittajaa (Helsingin Sanomissa 2, Hufvudstadsbladetissa 1, Yleisradiossa kaksi, jotka eivät saa tehdä kuvataideohjelmia, joten siitä tulee puolikas, mikä sekin on liioittelua). 80-luvulla pelkästään Uudessa Suomessa oli kaksi kokopäivätoimista kuvataidetoimittajaa (minä ja A.I. Routio), kymmenkunta avustajaa, kriitikkoa (mm. Asko Mäkelä, Hannu Castren, Anne Rouhiainen, aika ajoin J.O. Mallander, Tom Sandqvist, Antero Kare jne).


Kun maakuntalehtien kulttuuriosastoja on supistettu Matti Apusen viitoittamalla tiellä, jäljelle kulttuuriosastoihin jäävät rockista ja elokuvasta kirjoittavat toimittajat. Hupaisa paradoksi on se, että kun elokuvasta kirjoittamista pidetään itsestään selvänä, koska elokuva on massojen taidetta, niin siitä halutaan juuri kritiikkiä, siis elokuva-arvosteluja halutaan ja hyvä niin, meillä on erinomaisia elokuvakriitikkoja. 

Suomalaisessa televisiossa ei ole yhtään kuvataideohjelmaa, radiossa niitä oli ennen, mutta ei enää. Kuva puuttuu televisiosta. Pelkään, että parhaiten kulttuurijournalismia tällä hetkellä hoitavat Yle Radio yhden kulttuuri- ja musiikkiosasto ovat myös supistusuhan alla päätellen siitä, että osastojen johtoon on nimetty Minna-Mari Parkkinen, joka on tehnyt YLE:ssä karriääriä lähinnä irtisanomalla väkeä siellä, missä kulloinkin toimii.


Kun itse työskentelin 15 vuotta televisiossa, niin A-studiossa oli mahdollista tehdä kuvataideohjelmia – kiitos sivistyneiden päälikköjen - , mutta ei esimerkiksi kulttuurissa, joka jostain syystä halpamyy kulttuuria erilaisilla kummallisilla viihdeohjelmilla. Yleisradiolain mukaista kuvataiteen käsittelyä yhtenä ”osayleisöä” kiinnostavana alueena lähestyvät silloin tällöin vain Teema ja FST5. Tein aikanaan Ykkösdokumentin Pekka Jylhän Lähteen tekoprosessista sekä useamman A-raportin Kiasman valmistumisesta, katsojamäärät olivat itseänikin yllättäviä, puolen miljoonan molemmin puolin. Joten kyllä kuvataidekin saa massayleisön, jos halutaan, eikä se välttämättä vaadi mitään alennusmyyntiä tai houkuttelua, vaan asiantuntemusta.


Suuri raha ja massat


Elokuvan ja kevyen musiikin taustalla ovat suuret kaupalliset tuotanto- ja jakeluyhtiöt, jollaisia kuvataiteella ei ole. Minusta media laiminlyö tiedotustehtäväänsä supistamalla muiden taiteenalojen käsittelyä jollain hypoteettisella, yleisömäärien perusteella laskettujen yleisen kiinnostavuuden kriteereillä. Väitän, että kuvataide on merkityksellisempää ja suurta yleisöä kiinnostavampaa kuin mitä esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Yleisradion toimituspäälliköt ilmeisesti oman kiinnostuksen puutteensa takia kuvittelevat. Ikävä kyllä tällaisesta hengestä nousee sitten täysin tarpeettomia hyökkäyksiä, joita olivat esimerkiksi Villa Karon ja sen erittäin kiinnostavan, tulevaa Ars-näyttelyä taustoittavan 10-vuotisnäyttelyn leimaaminen kolonialistishenkiseksi ja taiteilijoiden omien näyttelytekstien häpäiseminen. Kaikki taiteilijat eivät osaa kirjoittaa, mutta heillä on oikeus esitellä näyttelyitään millä tekstillä haluavat ja nämä tekstit eivät loppujen lopuksi koske kuin näyttelyissä kävijöitä. Odotan mielenkiinnolla, koska Helsingin Sanomat puuttuu surkeisiin ja itseään tehostaviin näyttelyluetteloteksteihin.


Taidemuseoiden byrokratisoituminen, kurjistaminen ja pyöriminen organisaatio-, kuratointi- ja sponsorointiongelmissa ei myöskään paranna kuvataiteen tilannetta. On todella hälyttävää, että järjestetään kotimaisten taiteilijoiden näyttelyitä silloin tällöin, mutta yhä vähemmän tehdään näyttelyluetteloita eikä näyttelyistä osteta edes museon kokoelmiin teoksia.


Vuoden taiteilijan näyttelyn lopettaminen oli suuri karhunpalvelus taiteelle ja vaikka Suomen Taideyhdistys pyrkii nyt järjestämään ainakin kerran vuodessa jonkin retrospektiivin kuten Martti Aihan ja Pekka Kauhasen näyttelyt, on menetetty Vuoden taiteilijan itsestään selvä asema koko median huomion keskipisteenä usean kuukauden ajan vuodessa.


Frame syntyi aikanaan taiteilijoiden aloitteesta jatkamaan Suomen Taiteilijaseuran näyttelytoimintaa, jota sitäkin hoitivat näyttelyammattilaiset. Ensiksi Frame toimi hyvin, mutta sitten siitä tuli taistelevien kuraattoreiden pelikenttä, eikä riitelyä saatu loppumaan, ennen kuin tuet jäädytettiin ja koko organisaatio oli uhattuna, häpeällistä.


Kulttuuriministeriö vakuuttui


Tarja Cronbergin elokuinen selonteko taiteilijoiden heikosta taloudellisesta asemasta, joka on osittain seurausta yllä käsitellystä kehityksestä, hälytti kulttuuriministeriön. Siellä voidaan lisätä apurahoja ja eläkkeitä, mutta museoiden osto- ja näyttelymäärärahat heijastuvat myös suoraan kuvataiteilijoiden toimeentuloon. Uskon, että Cronbergin selonteko otettiin tosissaan.


Olen peräänkuuluttanut Taidemaalariliiton seminaarissa ja Kuvataiteilijapäivillä taiteilijoiden aktivoitumista paitsi edunvalvonnassa, myös kaikissa muissakin yhteisissä taiteeseen liittyvissä asioissa. Kuvataiteen historiassa taiteilijat ovat puuttuneet ja korjanneet itse epäkohtia, jos muut eivät sitä tee: Taidehallin perustaminen, Taide-lehden ja Framen synty, taidekirjojen kustantaminen jne. Helsingissä on ainakin kuusi taiteilijavetoista galleriaa, jotka osaltaan vaikuttavat taiteen esittämismahdollisuuksiin, ja näistä kukin on perustettu aikanaan nimenomaan johonkin ”puutteeseen”, kuten Forum Box, Muu-galleria ja Huuto. Taiteilijajärjestöt ovat traditionaalisesti nähneet toimintansa laajemmin kuin edunvalvontana, osallistumisena koko taiteen kenttään, enkä pitäisi sitä merkityksettömänä nytkään. Taide-lehti vaikuttaa kaikkeen muuhunkin, mitä taiteesta kirjoitetaan aivan kuten Parnasso vaikuttaa kaikkeen kirjallisuuspuheeseen ja Rondo musiikkipuheeseen. Mikseivät taiteilijat voisi nyt tehdä jotakin näyttelyiden vähäisen käsittelyn hyväksi, perustaa nopeasti reagoivan arvostelulehden, joko nettiin tai viikkolehtenä?


Julkaistu Taidelehti 2/11
Teksti perustuu kahteen taiteilijaseminaarissa pidettyyn alustukseen.