tiistai 15. tammikuuta 2013

John Cagen ja Fluxuksen jäljet Suomessa

”Kuvataiteessa lienee enemmän hulluutta kuin musiikissa”

 

Kun John Cage tuli vuonna 1983 Viitasaarelle Musiikin aika –tapahtumaan Jukka Tiensuun kutsusta, Suomessa ei tunnettu kovin paljon Fluxusta. Kuitenkaan Cage ei ollut ensimmäistä kertaa Suomessa, hän oli jo 60-luvun alussa käynyt Merce Cunninghamin tanssiryhmän kanssa Turussa ja Helsingissä. Henrik-Otto Donner oli tutustunut Cageen sitäkin ennen Tukholmassa, samaten kuvataiteilija ja kriitikko J-O Mallander. Fluxus kuten muukin amerikkalainen taide 60- ja 70-luvuilla tuli siis suomalaiseen tietoisuuteen Tukholman ja suomenruotsalaisten taiteilijoiden sekä Mallanderin Halvat huvit –gallerian kautta.Cagen tai oikeastaan Cunninghamin seurueen vierailu 60-luvulla herätti paljon kohteliasta ja uteliasta huomiota myös lehdistössä, mutta jäi silti vain pienen taiteilijajoukon muistiin.

Osaltaan se innoitti ensimmäisiin happeningeihin, joista kuuluisimmat jopa televisioitiin. Jukka Tiensuu, Cagen toisen vierailun järjestäjä, muistaa että hänellä oli tuolloin tietoinen missio esitellä kaikki tärkeät nykymusiikin vaikuttajat kuten John Cage Suomessa, jossa vielä 80-luvun alussa oltiin hyvin itseriittoisia ja autuaan tietämättömiä oman ajan virtauksista.

Elettiin aikoja, jolloin taiteessa kaikilla aloilla oli käynnissä murros. Hakeuduttiin taiteiden väliseen yhteistyöhön, etsittiin uusia ilmaisumuotoja, annettiin kaikkien kukkien kukkia. Kiinnostus Fluxukseen heräsi automaattisesti näistä pyrkimyksistä, ja Cagen vierailu 80-luvun alussa osui tällä kertaa hedelmälliseen maaperään ja herätti valtavaa kiinnostusta myös mediassa. Saksalainen kuraattori Rene Block väittää Wiesbadeniin järjestämänsä Fluxus-näyttelyn luettelossa, ettei Pohjoismaissa näy jälkeäkään Fluxuksesta. Paljon Suomessakin kiertänyt Block on kyllä erehtynyt: varsinkin Suomessa on paljon Fluxuksen jälkiä.

 Kuvataide vastaanottavaisempaa?

Mutta entä sitten? Vaikuttiko Fluxus sitten lopultakaan kovin paljon säveltaiteeseen? Oliko Fluxuksella sittenkin lopulta suurempi merkitys suomalaisen kuvataiteen kehityksessä kuin musiikissa? John Cagen Viitasaaren opetukseen osallistui säveltäjien kuten Juhani Nuorvalan ja Petri Kuljuntaustan lisäksi myös kuvataiteilijoita kuten Jyrki Siukonen ja Erkki Pirtola.

Siukonen on sanonut, että ilman Cageä hänestä ei olisi tullut kuvataiteilijaa. Ajatukset, että kuka tahansa voi olla taiteilija, että mikä tahansa ääni on musiikkia, että sattumanvaraisuus voi johtaa mihin tahansa, että on irrottauduttava tradition ja kaupallisuuden kahleista, jäivät elämään ennen kaikkea kuvataiteessa, joka ei ole niin instituutioihin sidottua kuin musiikki.

Osallistuin itsekin Viitasaaren tapahtumiin ja muistan kokeneeni Cagen ajattelun tavattoman ”vapauttavana”.

Petri Kuljuntausta taas muistuttaa, että hiljaisuus on Cagen tärkein opetus. Viitasaarella kuultiin teos, jossa Cage risujensa kalistelun keskellä piti kuuluisan hiljaisuuden, joka tiettävästi ”kuultiin” ensimmäisen kerran Suomessa. Konsertti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni eikä vähiten aiheuttamani nolon sattumuksen vuoksi: olin ajatellut laajentaa yhden maalariystäväni tajuntaa raahaamalla hänet väkisin Viitasaaren konserttiin. Hiljaisuuden aikana hän nukahti ja alkoi kuorsata kovaäänisesti. Vääntelehdin tuskissani ja yritin herättää ystävääni, mutta Cage katsoi minua lavalta silmiin, laittoi etusormensa suunsa eteen merkiksi, että nukahtaminen on OK, sehän on täydellistä rentoutumista.

Korvat auki ja huuhaa

Entä sitten Korvat auki –yhdistyksen nuori säveltäjäpolvi? Muistanko oikein, että he suhtautuivat 80-luvun alussa kovin torjuvasti John Cagen oppeihin. Jouni Kaipainen myöntää, että muistan oikein, mutta huomauttaa puhuvansa vain omasta puolestaan. ”Pidin sitä liian helppona, siis suoraan sanoen huuhaana.” Nyttemmin Kaipaisen torjuva suhtautuminen on lientynyt, joskin hän sanoo suoraan, ettei ole erityisen kiinnostunut edelleenkään. Hän joutui kuuntelemaan Cagen ”oikeita” sävellyksiä 100-vuotisjuhlien aikana, siis ajalta, jolloin Cage oli Arnold Schönbergin oppilaana ja opetteli 12-säveljärjestelmää, eikä pitänyt kuulemastaan. Mutta Cagen merkitys onkin myöhemmässä.

Olli Koskelin sanoo, ettei Cageä voi ohittaa, mutta ”Korvien ensimmäinen sukupolvi oli 80-luvun alussa suuntautunut enemmän Eurooppaan, Karl Stockhauseniin ja Pierre Bouleziin kuin amerikkalaiseen nykymusiikkiin”.

Olli Kortekankaalla oli kyllä joitakin Cage-vaikutteisia happeningejä ja lopulta, toteaa Koskelinkin, ”eihän Cageä voi musiikinkaan historiassa mitenkään ohittaa”.

Petri Kuljuntausta ja Erkki Soininen valmistivat Cagen juhlavuoden kunniaksi happeningin Kiasmaan lokakuussa 2012. Siinä Kuljunkangas teki ääniä ja Soininen luki tekstejä. Kuljuntausta ja kuvataiteilija Soininen, entinen Kuvataideakatemian rehtori, ovat tutustuneet nimenomaan Cage-kiinnostuksen merkeissä.

Paitsi Viitasaaren Musiikin aika 1983 myös Ars 83 lisäsi Fluxus-tietoisuutta. 1986 Sara Hildènin taidemuseossa oli Joseph Beuysin laaja näyttely. Videotaide otti myös ensimmäisiä askeliaan Suomessa, ja jopa videotaiteen isäksi mainittu Nam June Paik, joka löyhästi kuului myös Fluxukseen, herätti kiinnostusta. Kriitkko ja kuraattori, myöhemmin Valokuvataiteen museon johtaja Asko Mäkelä, Erkki Kurenniemi ja Marikki Hakola veivät videotaidetta eteen päin Suomessa.

Fluxus ja nykytanssi

Itse olin paljon innostuneempi amerikkalaisista Fluxus-taitelijoista, tunnustan pitäneeni saksalaista Beuysia vähän ”kuivana”. Mutta Fluxus oli kova sana jo 70-luvulla nimenomaan Saksassa. Näin Paikin suuren retrospektiivin Düsseldorfissa 90-luvun alussa. Teimme heikkoja yrityksiä saada kiertonäyttely Suomeen, mutta se ei onnistunut, Paikia on nähty vain Arseissa.

Soininen ja Kuljuntausta myöntävät, että vaikutus kuvataiteeseen on ollut laajempaa kuin musiikissa, ”olisiko kuvataiteessa ollut enemmän hulluutta”. Samaa mieltä on Erkki Pirtola:
 - Muistan kun Cage pisti meidät workshopissaan keksimään taiteen uusiksi, Jyrki Siukonen ampui ihmisiä hernepyssyllä päähän. Silmien piti tietenkin olla kiinni. Teos perustui `yleisön älähdyksiin ja Cagen nauruun`. Itse tein `kuuluisan` tempauksen joikhaamalla sahtitonkkaan, missä olivat edellisenä yönä juodun sahdin kiljut. Cage piti kumeasta äänestä ja etenkin hajusta: "Like a mushroom!" ja pisti esityksen myös omaan ohjelmistoonsa seurakuntasalin konserttiin, missä sen esitin.

Mutta sekä Kuljuntausta että Pirtola huomauttavat, että myös nykytanssin piirissä oltiin huomattavan kiinnostuneita Fluxuksesta, ja esimerkiksi Ulla Koivisto ja Reijo Kela kävivät Merce Cunninghamin opissa New Yorkissa ja tutustuivat sitä kautta myös Fluxukseen.

Henrik Otto Donner jää mietiskelemään, että vaikka hän ja Juhana Blomstedt saivat mm. Lilla Teaternissa toteuttaa ideoitaan, niin hänen mielestään teatterin kentällä oltiin Fluxus-aatteelle täysin kylmiä. Mutta Yleisradiolla oli hänestä merkittävä rooli, ja radioteatterissa tehtiin kokeiluja sattumanvaraisuuden ja toiston teemoilla. Myöhemmin Yleisradion kokeilustudiossa mm. Herman Rechbergerin aikoina toteutettiin monia projekteja Fluxuksen hengessä.

Donner muistuttaakin, että sellaisetkin omassa ilmaisussaan varsin kaukana Fluxuksesta olevat taitelijat kuin Juhana Blomstedt, olivat kuitenkin varsin innostuneita Fluxuksesta ja tämä osallistui myös happeningeihin.

Hannu Väisänen ja performanssit 70- ja 80-luvuilla

Performansseja tehnyt Record Singers oli tietoinen Fluxuksesta, mutta ryhmä oli vailla ohjelmaa ja heterogeeninen, sanoo kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen.Outi Heiskanen tietenkin tiesi Cagestä, koska oli mukana 60-luvun alun happeningeissä. Pekka Nevalainen taas kuului Erkki Pirtolan kanssa Ö-ryhmään, joka oli performanssiryhmä Fluxuksen hengessä. Myöhemmin siihen kuului myös Roi Vaara.

Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan suoperformanssit ja body art taas olivat mitä fluxus-henkisimpiä. Hannu Väisänen muistuttaa kuitenkin tärkeästä asiasta: - Koko Fluxus (jo nimensä mukaisesti) harjoitti taiteellista toimintaa, joka pyrki irti taiteenlajeja rajaavasta klassisesta partituurista. Ja juuri sen vuoksi on erityisen vaikeaa sanoa kuka , mikä laji tai kansa tai kulttuurikonteksti olisi sen parhaiten omaksunut.
 - Muistelen erityisellä lämmöllä niitä vuosia 80-luvulla, kun KaijaSaariaho ja Olli Lyytikäinen vielä asuivat Pohjoisrannassa ja pitivät "kuvataiteellis-kirjallis-musiikillista salonkia", jonka vakituisina vieraina olivat mm. minä, Record Singers, Magnus Lindberg, Esa-Pekka Salonen, J-O Mallander, Ilkka-Juhani Tapani-Eskola, ja moni moni muu jolle sen aikainen taidemaailma ja sen säätelijät eivät juurikaan suoneet katsettaan, Väisänen muistelee.


Fluxus lyhyesti

 • Sana tulee latinasta ja tarkoittaa virtaamista
• Sanan otti käyttöön liettualaissyntyinen amerikkalainen taiteilija Jurgis Maciunas 1962
• Vapaus, itse tehty estetiikka, anti-taide, perinteisen taidekaupan ja taidemaailman ulkopuolelle asettuminen, luovuus, hauskuus, taiteidenvälisyys, happeningit
• Tunnettuja Fluxukseen liitettyjä taiteilijoita: John Cage, Joseph Beuys, Nam June Paik , Yoko Ono
• Otti aineksia dadaismista ja zen-buddhismista
• Ei ollut ryhmä, jonka jäseniksi pyritään tai jolla on säännöt, pikemminkin verkosto kuin ryhmä
• Fluxus oli asenne, ei liike tai tyyli
• Vaikutti maailmanlaajuisesti 60-luvulta alkaen

Teksti on julkaistu musiikkilehti Rondossa 1/2013. 


 Kuva Jukka Mikkolan. Kuvassa John Cage, minä, Anneli Arho ja pari muuta Viitasaarella 1983.