Arkkitehdit ja toimittajat järjestyksen kourissa
Tuttu espoolainen psykoterapeutti kysyi 90-luvun alussa,
mikä arkkitehtejä ja insinöörejä vaivaa, kun hänen vastaanottonsa täyttyy
näistä ammattilaisista. Laman ensioireet näkyivät rakennusalalla. Monilta tunnetuiltakin
arkkitehdeiltä loppuivat työt seinään, varoittamatta.
Toimistoista irtisanottiin työntekijöitä, jotka perustivat
alihankintaryhmiä. Monet työnantajat eivät raaskineet lopettaa pitkiä työsuhteita, vaan
maksoivat ”ei mistään”, kunnes menivät konkurssiin. Toimistoja lopetettiin.
Opiskelijat eivät päässeet enää opintojensa aikana harjoittelemaan kokeneempien
arkkitehtien toimistoihin, kuten oli ollut käytäntö vuosikymmeniä. Jotkut
suuntautuivat designiin, jotkut perustivat alihankintayrityksiä.
Tapahtui jokseenkin raaka sukupolven vaihdos. Monet kokeneet
arkkitehdit lopettivat toimistonsa ja vetäytyivät eläkkeelle. He olivat
työskennelleet vuosikausia tilanteessa, jossa ei tarvinnut pelätä töiden
loppuvan eikä murehtia palkkioista, jotka tulivat taksojen mukaan. Heitä ei
ollut koulutettu talousajattelijoiksi, vaan etuoikeutetuiksi luovan työn
tekijöiksi. Kilpailuviraston toimet taksojen lopettamiseksi kiihdyttivät
muutosta.
Arkkitehdin työhön kuului vahva ammattiylpeys, mikä lienee
säilynyt muutostenkin kourissa.
Muistan, kuinka 80-luvulla Suomen Kuvalehti teki kyselyn
ammattien arvostuksesta, ja arkkitehdit olivat kärjessä. Seuraavassa kyselyssä
joskus 90-luvulla arkkitehdit olivat pudonneet jonnekin alapäähän, eivät
kuitenkaan koskaan niin alas kuin toimittajat ja kriitikot.
Tämän jälkeen saatiin tottua pätkätöihin,
alihankintasopimuksiin ja hintakilpailutukseen. Rakennusala kävi edellä, muut
seurasivat perässä. 90-luvun puolivälissä hyväksyttiin lakimuutos, joka salli
määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisen. Tämä oli koko työelämän kannalta
kohtalokas päätös, enkä oikeastaan koskaan ole tajunnut, miksi ammattijärjestöt
taipuivat siihen.
Nuoret työntekijät saivat tottua epävarmuuteen kaikilla
aloilla työsuhteensa alussa. Reppufirmat palkkasivat nuorisoa kaupan alalla
työsuhteisiin, joissa ei ollut käytännössä mitään irtisanomisaikaa. Töitä
saattoi saada päiväksi kerrallaan. Kaikki sosiaalietuudet kuten
työterveyshuolto puuttuivat.
Eräs Stakesin tutkija sanoi minulle 90-luvun lopussa, että
pätkätöiden yleistyminen näkyi jo aborttiluvuissa. Hän ei uskaltanut sanoa sitä
silloin kuitenkaan julkisesti. Epävarmuus toimeentulosta vaikutti kaikkeen:
asunnon hankintaan, lainanottokykyyn, perheen perustamiseen.
Vaikka 90-luvun alun syvästä lamasta selvittiinkin,
pätkätyöt ja työttömyys jäivät yleisiksi ja tilanteeseen totuttiin. Maan
tavaksi muodostui myös, että yli 50-vuotiaita alettiin irtisanoa, eivätkä he
sen jälkeen enää koskaan työllistyneet. Osa suuresta ikäluokasta joutui ja
joutuu myymään työuransa aikana säästämänsä varallisuuden, asunnot. Tuloerot
kasvoivat ja kasvavat edelleen.
Arkkitehdin ja toimittajan ammattia voi harjoittaa ilman
työsuhdetta eläkkeelle jäämättä, ja vahva ammattiylpeys sekä työn mielekkyys motivoivat pitkälle. 1990-luvun
ja 2000-luvun harvojen yleisten arkkitehtuurikilpailujen osallistujamäärät
olivat hätkähdyttäviä. Äsken ratkenneeseen Keskustakikirjaston kilpailuun osallistui yli 500 työryhmää, valtava määrä ilmaista tutkimustyötä.
Loppujen lopuksi näyttää, että arkkitehdit nousivat alhosta. Toimittajien kohdalla tilanne on edelleen kriisiytynyt, eikä loppua näy. Media on nyt rajuimmassa muutosvaiheessa ehkä koko historiansa aikana. Joskus tuntuu, että tiedonvälitystehtäväkin on alkanut unohtua.
Loppujen lopuksi näyttää, että arkkitehdit nousivat alhosta. Toimittajien kohdalla tilanne on edelleen kriisiytynyt, eikä loppua näy. Media on nyt rajuimmassa muutosvaiheessa ehkä koko historiansa aikana. Joskus tuntuu, että tiedonvälitystehtäväkin on alkanut unohtua.
Olin vähän aikaa sitten Tampereella seminaarissa, jossa
yliopisto koulutti arkkitehtuurin ja journalismin opiskelijoita
kirjoittamiseen. Kurssin järjestäminen on hieno idea, ja on jännittävää nähdä
tuloksia. Jotenkin luonnostaan siellä tuntui käyvän niin, että
arkkitehtiopiskelijat ja toimittajat muodostivat työpareja. Ja heti tuli eteen
kysymys, johon jokainen arkkitehtuurista suurelle yleisölle kirjoittava törmää:
kieli.
Arkkitehtien keskenään käyttämä ammattikieli on tärkeää mm.
täsmällisyyden vuoksi, mutta se ei avaudu ulkopuolisille,
ja suuren yleisön foorumeilla ammattikieli vieraannuttaa. Joten arkkitehtien kannattaisi lakata
käyttämästä ”journalistisuutta” haukkumasanana, ja opetella kääntämään
arkkitehtuurislangia suomeksi. Journalismi olisi arkkitehtuurille
välttämätöntä. Tai vielä juhlallisemmin ”Painokoneet seis” –kirjan kirjoittajan Johanna Vehkoon sanoin: ”Hyvä journalismi on jotakin, mitä ilman demokraattinen
yhteiskunta ei voi toimia.”
Teksti on tilaus julkaisuun, jonka lukijat ovat pääasiassa arkkitehtejä.