Jos on tuntenut taiteilijan yli 30 vuotta, ei välttämättä
tiedä hänestä paljonkaan. Jos on nähnyt hänen jokseenkin kaikki näyttelynsä
alusta pitäen, tietää enemmän. Henry Wuorila-Stenbergin tapauksessa se on jo
paljon. Henry Wuorila-Stenberg, 64, on ollut avoin maalauksissaan, ja nyt kirjallisesti
omaelämäkerrassaan Hämärän näkijä.
Olen ehkä enemmän tuttavana kuin ystävänä seurannut
Wuorila-Stenbergin taivalta, tavannut
vain aika ajoin, mutta välimme ovat olleet suorat ja avoimet. Se johtuu
Wuorila-Stenbergistä, joka minusta täysin teeskentelemätön.
Hän on niitä ihmisiä, jotka elävät intensiivisesti, koko
ajan vereslihalla. Jos häneltä kysyy, mitä kuuluu, hän ei vastaa ”kiitos
hyvää”, vaan kertoo rehellisesti. Niinpä
olen aika ajoin kuullut, että ”en maalaa enää”. Ja hän tosiaan on lopettanut ja
aloittanut alusta useamman kerran.
Kuulin häneltä itseltään myös hänen poikansa Kimin sairastumisesta ja
kuolemasta, hänen uskonnollisesta kilvoittelustaan buddhismista
ortodoksi-kirkon huomaan ja tämän kirjan kirjoittamisesta. Niinä aikoina, jolloin en ole häntä tavannut tai jutellut hänen kanssaan, olen seurannut hänen taidettaan ja tuntenut usein, että luen niistä myös hänen elämäänsä.
”Realistien” huippua
Ehkä hän on myös vaistonnut, että hänen työnsä ovat herättäneet minussa alusta pitäen vastakaikua. Taidehalliin 70-lukunäyttelyssä Realismi ja utopiat 1991 ajattelin, että Wuorila-Stenbergin Saksan kauden työt olivat huippua, ja ne poikkesivat koloristisuudessaan täysin marraskuulaisesta ankeudesta, jota monet muut kantoivat mukanaan.
Ehkä hänen mustavalkoinen kautensa 80- ja 90-lukujen
vaihteessa oli ainoa, josta en niin innostunut, vaan huolestuin. Se oli
silloin, kun työt olivat esillä Artekissa. Nyt katson niitä toisella tapaa.
Olen aina lukenut myös hänen elämäänsä hänen teoksistaan. Se voi olla rasite.
Kirjoitin edellä olevan ennen kuin olin lukenut Hämärän
näkijän. Halusin nähdä, seisonko sanojeni takana myös kirjan luettuani. Seison.
Kolme päivää, 592 sivua tarkkaan, herkeämättä ja pakottomasti.
Wuorila-Stenberg kutsuu tekstiään uneksi, ”joka ei ole
kirjallisuutta”. Ehkä sivulause on
puolustautumista, koska Martti Anhava oli kutsunut hänen tekstiään etukäteen
”hölynpölyksi” – tosissaan vai vitsinä, ei käy ilmi. Hölynpölyä kirja ei
missään nimessä ole, vaan kaunistelematon kertomus maallisesta vaelluksesta,
itsensä etsimisestä, maailmantuskasta, onnistumisista, epäonnistumisista,
hengellisestä hädästä, kärsimyksestä, alkoholista, sairauksista, ahdistuksesta ja maalaamisesta.
Teksti on vimmaista ja armotonta introspektiota. Tuskin hän
kaikkia munauksiaan ja epäonnistumisiaan ihan vakavissaan kertoo, vaan sanoisin
ehkä ironisesti tai itseironisesti, ellei hän itse kutsuisi ironiaa silkaksi
sadismiksi. Teksti vaikuttaa rehelliseltä. Lähdekritiikin nimissä tietenkin
tarkistin muutaman kertomuksen joiltakin osallisilta, ja sain vahvistuksen.
Me kaikki olemme lukeneet omaelämäkertoja, joissa kaunistellaan
ja valehdellaan. Ääriesimerkki lienevät Georges Simenonin Intiimit muistelmat
(Otava 1990), jotka ovat ilmeisesti täyttä fabulointia. Wuorila-Stenberg kertoo
oman tarinansa, muttei säästele, pikemminkin häpäisee itseään. Päivänselvää on
tietenkin, että hän haluaa jättää tulevaisuuden tutkijoille oman versionsa ja kuvaa
intentionsa pikkutarkasti.
Välillä ihmettelen, kuinka hän voi muistaa niin
yksityiskohtaisesti, kun kuitenkin on välillä ollut sekaisin alkoholista tai
jostain muusta. Mutta hän on pitänyt päiväkirjaa melkein koko ajan.
Psykoanalyysi vapautti
Henry Wuorila-Stenbergin isä oli sodan käynyt, polion sairastanut ja siitä invalidisoitunut eläinlääkäri. Taiteilija puhuu isästään enemmän kuin sairaanhoitajaäidistään, jota hän kuvaa etäiseksi. Vanhemmat eivät tietenkään innostuneet, kun hän ilmoitti lopettavansa koulun ja haluavansa opiskella taidetta. Niinpä Wuorila-Stenberg ryhtyi koululakkoon ja sai lopulta tahtonsa lävitse. Kun hän ei päässyt Taideakatemian kouluun, hän lähti Italiaan opiskelemaan. Hän jatkoi opintojaan Länsi-Berliinissä 70-luvun alussa ja myöhemmin DDR:ssä, jonne matkusti vain opiskellakseen anatomiaa. DDR:n kuukaudet saivat hänet menettämään uskonsa reaalisosialismiin ja eromaan Kulttuurityöntekijöiden liitosta.
Vaikka Wuorila-Stenberg antaa ymmärtää, etteivät välit
vanhempiin olleet kovin hyvät, hänen kirjeistään ulkomailta ilmenee muuta.
Harva voi kirjoittaa niin avoimesti vanhemmilleen tuntemuksistaan ja
ajatuksistaan. Ratkaiseva taiteen pariin hakeutumisessa oli isoäiti, joka oli
aikanaan opiskellut taidetta.
Myöhemmin Henry Wuorila-Stenberg kävi kuuden vuoden
psykoanalyysin, jossa selvitteli suhdettaan isäänsä. Hän maalasi
akvarellisarjan isän ja pojan suhteesta – ja minusta myös analyysistään. Se oli
esillä hänen retrospektiivisessa näyttelyssään Helsingin taidemuseossa vuonna 2004.
Valokuva, video ja kuraattorit
Kun olen elänyt saman aikakauden ja nähnyt suurin piirtein
saman muutoksen ja näyttelyt, peilaan väkisinkin Wuorila-Stenbergin ajatuksia
omiin kokemuksiini. Esimerkiksi 90-luvun ilmapiiri, jolloin valokuvaa ja uusia
välineitä kuten videota, juntattiin kuraattorivoimin, oli turhauttava. Suuret
kertomukset kuolivat vähäksi aikaa kunnes 2000-luvulla taas alettiin vannoa
”tarinallisuuden” nimeen.
Taidemaalarille höpinät maalaustaiteen kuolemasta olivat
ahdistavia. Ei valokuva tappanut aikanaan maalausta, eikä elokuva valokuvaa,
televisio elokuvaa eikä videotaide muita taiteen tekemisen muotoja. Mutta näitä
kuolemantuomion julistajia saatiin kuunnella niin paljon, että minäkin
kyllästyin jossain vaiheessa, ja pidin pientä taukoa näyttelyistä. Onneksi
asiat suhteutuvat aina ajan kuluessa.
80-luvulla maalaustaiteen julistettiin nopeasti reagoivana
kulkevan taiteen kärjessä. Uusekspressionistit olivat sankareita niin Saksassa,
Italiassa kuin Suomessakin. 90-luvulla he olivat keski-ikäisiä äijiä, joiden
maailmantuska ei olisi voinut vähempää kiinnostaa feminismiä julistavia
kriitikoita.
Kuraattoripainotuksen mukana alettiin suosia yhteisnäyttelyitä, joissa kuraattorin ”näkemys” oli tärkeämpi kuin näyttelyssä esillä olevat taiteilijat. Onneksi tämäkin kuten se feminismin muoto, jossa haukkujen perusteeksi riitti taiteilijan keski-ikäisyys ja sukupuoli, on tasaantunut. On toki oikein, että kannustettiin hyviä naistaiteilijoita, mutta kaksinkertainen diskriminaatio heidän miespuolisia kollegojaan kohtaan oli raskasta aikaa Wuorila-Stenbergille ja monille muille ”turhille pojille”.
Kuraattoripainotuksen mukana alettiin suosia yhteisnäyttelyitä, joissa kuraattorin ”näkemys” oli tärkeämpi kuin näyttelyssä esillä olevat taiteilijat. Onneksi tämäkin kuten se feminismin muoto, jossa haukkujen perusteeksi riitti taiteilijan keski-ikäisyys ja sukupuoli, on tasaantunut. On toki oikein, että kannustettiin hyviä naistaiteilijoita, mutta kaksinkertainen diskriminaatio heidän miespuolisia kollegojaan kohtaan oli raskasta aikaa Wuorila-Stenbergille ja monille muille ”turhille pojille”.
Sivullisuus
Henry Wuorila-Stenberg on kokenut itsensä koko ajan
toiseksi, sivulliseksi, ulkopuoliseksi. Mutta sekin on osittain
sukupolvikokemus. Se on myös rasitetta romanttisesta taiteilijakuvasta, jonka
mukaan hyvä taide nousee kärsimyksestä, eikä taiteilija voi odottaa tunnustusta
elinaikanaan. Tämä on leimannut koko 70-luvulla työnsä aloittaneen (mies)taiteilijapolvea,
myös kirjailijoita ja säveltäjiä. Entä miten eksistentialismi, kirjallisuudessa Sartre, Camus, T.S. Eliot ja
Sandemose vaikuttivat Suomen sodanjälkeisen sivistyneistön ja myös
taiteilijakunnan tajuntaan? Sivullisuuden kokemus omaperäisen taiteen
välttämättömänä edellytyksenä oli ajan käännetyn kirjallisuuden teema.
Henry Wuorila-Stenberg ei väitä olleensa minkään neljän
koplan vainon uhri tai edes sorrettu, mutta ei ole kokenut saaneensa tarpeeksi
ymmärrystä. Totta kai halpamaiset huomautukset esimerkiksi hyötymisestä
vaimonsa asemasta ovat loukkaavia. Mutta on Wuorila-Stenberg saanutkin paljon.
Ei hän syytäkään muita, ainoastaan itseään. Hänelle kuten monelle muullekin
taiteilijalle tuntuu arvostamiensa kollegojen tunnustus olevan paljon tärkeämpää
kuin mikään muu.
Henry Wuorila-Stenbergin kohdalla saksalaisen kulttuuriperinnön
vaikutus hänen taiteeseensa on ilmeistä, ja hän analysoi sitä itsekin. Osa
taiteilijakunnasta eli varsinkin 90-luvulla anglosaksisista vaikutteista.
Wuorila-Stenberg ihailee Rothkoa, Naumania ja monia muita, mutta saksalaiset
20-30 –luvun sekä 80-luvun eskpressionistit ja kauempaa Grünewald ovat ennen
kaikkea sitä, mistä hän on ammentanut. Italiassa hän kertoo myöhemmin
viehättyneensä nimenomaan varhaisrenessanssista.
Sosiaalinen omatunto, empatia köyhiä ja sorrettuja kohtaan
ovat myös Wuorila-Stenbergin pohdintoja sekä taiteessaan että kirjassa. Hän on
järkyttynyt sekä yhteiskunnan että taidemaailman raakuudesta, ja haluaa kulkea omaa
tietänsä - vastavirtaan.
Henry
Wuorila-Stenberg: Hämärän näkijä, Like 2013, 592 sivua.
Julkaistu Taidelehti 2/2013