torstai 27. kesäkuuta 2013

Työelämän raju muutos koskee etuoikeutettujakin


Arkkitehdit ja toimittajat järjestyksen kourissa


Tuttu espoolainen psykoterapeutti kysyi 90-luvun alussa, mikä arkkitehtejä ja insinöörejä vaivaa, kun hänen vastaanottonsa täyttyy näistä ammattilaisista. Laman ensioireet näkyivät rakennusalalla. Monilta tunnetuiltakin arkkitehdeiltä loppuivat työt seinään, varoittamatta.

Toimistoista irtisanottiin työntekijöitä, jotka perustivat alihankintaryhmiä. Monet työnantajat eivät raaskineet lopettaa pitkiä työsuhteita, vaan maksoivat ”ei mistään”, kunnes menivät konkurssiin. Toimistoja lopetettiin. Opiskelijat eivät päässeet enää opintojensa aikana harjoittelemaan kokeneempien arkkitehtien toimistoihin, kuten oli ollut käytäntö vuosikymmeniä. Jotkut suuntautuivat designiin, jotkut perustivat alihankintayrityksiä.

Tapahtui jokseenkin raaka sukupolven vaihdos. Monet kokeneet arkkitehdit lopettivat toimistonsa ja vetäytyivät eläkkeelle. He olivat työskennelleet vuosikausia tilanteessa, jossa ei tarvinnut pelätä töiden loppuvan eikä murehtia palkkioista, jotka tulivat taksojen mukaan. Heitä ei ollut koulutettu talousajattelijoiksi, vaan etuoikeutetuiksi luovan työn tekijöiksi. Kilpailuviraston toimet taksojen lopettamiseksi kiihdyttivät muutosta.

Arkkitehdin työhön kuului vahva ammattiylpeys, mikä lienee säilynyt muutostenkin kourissa.

Muistan, kuinka 80-luvulla Suomen Kuvalehti teki kyselyn ammattien arvostuksesta, ja arkkitehdit olivat kärjessä. Seuraavassa kyselyssä joskus 90-luvulla arkkitehdit olivat pudonneet jonnekin alapäähän, eivät kuitenkaan koskaan niin alas kuin toimittajat ja kriitikot.

Tämän jälkeen saatiin tottua pätkätöihin, alihankintasopimuksiin ja hintakilpailutukseen. Rakennusala kävi edellä, muut seurasivat perässä. 90-luvun puolivälissä hyväksyttiin lakimuutos, joka salli määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisen. Tämä oli koko työelämän kannalta kohtalokas päätös, enkä oikeastaan koskaan ole tajunnut, miksi ammattijärjestöt taipuivat siihen.

Nuoret työntekijät saivat tottua epävarmuuteen kaikilla aloilla työsuhteensa alussa. Reppufirmat palkkasivat nuorisoa kaupan alalla työsuhteisiin, joissa ei ollut käytännössä mitään irtisanomisaikaa. Töitä saattoi saada päiväksi kerrallaan. Kaikki sosiaalietuudet kuten työterveyshuolto puuttuivat. 

Eräs Stakesin tutkija sanoi minulle 90-luvun lopussa, että pätkätöiden yleistyminen näkyi jo aborttiluvuissa. Hän ei uskaltanut sanoa sitä silloin kuitenkaan julkisesti. Epävarmuus toimeentulosta vaikutti kaikkeen: asunnon hankintaan, lainanottokykyyn, perheen perustamiseen.

Vaikka 90-luvun alun syvästä lamasta selvittiinkin, pätkätyöt ja työttömyys jäivät yleisiksi ja tilanteeseen totuttiin. Maan tavaksi muodostui myös, että yli 50-vuotiaita alettiin irtisanoa, eivätkä he sen jälkeen enää koskaan työllistyneet. Osa suuresta ikäluokasta joutui ja joutuu myymään työuransa aikana säästämänsä varallisuuden, asunnot. Tuloerot kasvoivat ja kasvavat edelleen.
ALA-arkkitehtien ehdotus Käännös voitti Keskustakirjastokilpailun. 
Arkkitehdin ja toimittajan ammattia voi harjoittaa ilman työsuhdetta eläkkeelle jäämättä, ja vahva ammattiylpeys sekä työn mielekkyys motivoivat pitkälle. 1990-luvun ja 2000-luvun harvojen yleisten arkkitehtuurikilpailujen osallistujamäärät olivat hätkähdyttäviä. Äsken ratkenneeseen  Keskustakikirjaston kilpailuun osallistui yli 500 työryhmää, valtava määrä ilmaista tutkimustyötä.

 Loppujen lopuksi näyttää, että arkkitehdit nousivat alhosta. Toimittajien kohdalla tilanne on edelleen kriisiytynyt, eikä loppua näy. Media on nyt rajuimmassa muutosvaiheessa ehkä koko historiansa aikana. Joskus tuntuu, että tiedonvälitystehtäväkin on alkanut unohtua.

Olin vähän aikaa sitten Tampereella seminaarissa, jossa yliopisto koulutti arkkitehtuurin ja journalismin opiskelijoita kirjoittamiseen. Kurssin järjestäminen on hieno idea, ja on jännittävää nähdä tuloksia. Jotenkin luonnostaan siellä tuntui käyvän niin, että arkkitehtiopiskelijat ja toimittajat muodostivat työpareja. Ja heti tuli eteen kysymys, johon jokainen arkkitehtuurista suurelle yleisölle kirjoittava törmää: kieli.

Arkkitehtien keskenään käyttämä ammattikieli on tärkeää mm. täsmällisyyden vuoksi, mutta se ei avaudu ulkopuolisille, ja suuren yleisön foorumeilla ammattikieli vieraannuttaa. Joten arkkitehtien kannattaisi lakata käyttämästä ”journalistisuutta” haukkumasanana, ja opetella kääntämään arkkitehtuurislangia suomeksi. Journalismi olisi arkkitehtuurille välttämätöntä. Tai vielä juhlallisemmin ”Painokoneet seis” –kirjan kirjoittajan Johanna Vehkoon sanoin: ”Hyvä journalismi on jotakin, mitä ilman demokraattinen yhteiskunta ei voi toimia.”
 
Teksti on tilaus julkaisuun, jonka lukijat ovat pääasiassa arkkitehtejä.